Torstaina oli taas se päivä kuukaudesta, joka pisti miettimään kaikkia niitä asioita,
jotka romutti elämäni täysin.
Torstaina nimittäin meidän pieni poika täytti 5kk. Äidin pieni rakkaus.
Sitä on jotenkin jo sopeutunut asiaan, että meitä on edelleenkin täällä vain kaksi, isi ja äiti.
Olen pakottanut itseni jatkamaan elämää, sillaisenaan kuin se nyt on.
Kukaan ei voi tietää, kukaan ei voi käsittää tätä joka päiväistä tunnetta jota käyn läpi..
joka aamu ja joka ikinen ilta.
Ne äidit jotka heräävät yöllä uupuneina ja väsyneinä pienen vauvan itkuun, syöttämään tätä pientä ihmettä, toivoisivat, että pääsisivät vain nopeasti takaisin nukkumaan.
Ne äidit jotka sanovat, että elämästä ei pysty enään nauttimaan niinkuin ennen, tuon "vauvan" takia.
Menen joka kerta sanattomaksi, kun kuulen tai luen näiden äitien omasta vauva arjesta.
Minä itse olisin valmis valvoamaan yöt ja päivät tarkistaakseni, että kaikki on pienellä hyvin, olin kuinka väsynyt ja uupunut tahansa. Minä itse en näe vauva arkea haasteena, vaan uutena mahdollisuutena saada nauttia elämästä ja uudesta arjesta sellaisena, millaiseksi se on muuttunut tuon pienen ihmeen synnyttyä.
Minä itse tekisin mitä vain, että saisin herätä keskellä yötä itkuun ja saisin hyssytellä, antaa pienelle lämpimän, rakastavan ja turvallisen sylin nukahtaa uudelleen. Toivon, että vielä jonain päivänä koen tuon ihmeellisen ja rakastavan tunteen, olla äiti ja tuntea itsensä tärkeäksi, aamulla, päivällä, illalla ja yöllä! <3
Sitä jotenkin pakottaa itsensä olemaan vahvempi ja kätkemään ne syvät tunteet ja murheet, ettei kukaan vaan näkisi kuinka heikko nyt olen. Ihmiset ja perheen jäsenet sanovat, että "aika, se parantaa haavat"
mikä aika? mitkä haavat? Ei mikään, milloinkaan voi viedä sitä tuskaa poies. Ei mikään, ei milloinkaan.
Ei kukaan taida ymmärtää mitä olen äitinä? joutunut käymään läpi.
Ne tunteet silloin sairaalassa, kun kaikki ei ollutkaan enään hyvin.
Ne tunteet kun pieni syntyi, enkä koskaan kuullut elämän ensimmäistä kiljahdusta.
Ne tunteet seuraavana aamuna, kun heräsin sairaalan sängystä, hiljaisesta huoneesta, tyhjä tunne sisälläni, sydän särkyneenä.
Ne tunteet kun tulin kotiin tyhjin käsin, ja yhtäkkiä millään ei ollut enään tarkoitusta?
Vauvan huoneen ovi oli suljettu, sen ohi käveleminen oli niin raskasta, tuntuikuin jalat lähtisivät juuri alta.
Jo samana päivänä, sunnuntaina 4.09.2011.käskin itseäni tajuamaan, että en voi enään tehdä mitään.
Kaikki oli jo menetetty.
Menimme käymään veljeni luona, jossa pieni kummipoikani halasi minua ja kysyi
"Missä Alex on?" ei auttanut kuin kertoa, että pieni Alex on nyt faffan kanssa taivaassa.
Hän ymmärsi heti, vaikka välillä hän sanoikin hassuja miehelleni;
"Kimmee, tästä pahvilaatikosta vois tulla Alexille hieno kylpyamme." Miehenikin sanoi, että mitä tuohon sanomaan? vaikka tuntui aina vaikealta ja pahalta, ei pieni poika sitä ymmärtäisi.
"Ei Alex tarvitse enään ammetta, vaikka ihana idea onkin"
Pieni kummityttömme oli silloin melkein 5kk, hänen näkeminen oli minulle vaikeinta. En malttanut päästää häntä sylistäni hetkeksikään. Silloinkin näytin varmasti vahvalta, mutta todellisuudessa kaipasin vain seuraa ja pieniä kummilapsiani, siksi etten hetkeksikään alkaisi miettimään kaikkea tapahtunutta.
Tiesin, että heti kotiin palatessa tilanne olisi taas niinkuin kotiutumispäivänä, mutta tiesin senkin, kuinka paljon halusinkin sen tunteen välttää, tajusin että se tulee aina olemaan edessä, joka kuitenkin lähensi meitä, miestäni ja minua, mikä vahvisti meitä pitämään huolta toisistamme entistä enemmän.
Nyt vauvanhuoneen ovi on avattu, ja tunteet yhdessä jaettu. Mietitty ja keskusteltu..
"Elämä antaa, elämä ottaa, se kantaa ja voi pudottaa, jos jotain haluat niin älä jää odottaa,
koska hetken voit kadottaa!"
Jonain päivänä vielä, kuulen sen ensimmäisen kiljahduksen ja totean, että olen maailman onnellisin Äiti!
Toivon, että se päivä olisi jo huomenna, koska tiedän että mieheni olisi maailman paras isä mitä lapsi saada voisi. Toivottavasti voin antaa hänelle sen mahdollisuuden vielä jonain päivänä.
.JPG)
